Sain tädiltäni viime vuonna esikasvatettuja daalian juurakoita. Kesällä ne helotti reippaassa kukassa ja syksyllä muistin kuin muistinkin kaivaa ne ylös maasta ja alas kellariin. Näissä daalioissa on aimo annos vastuuta mukana, sillä vuosikymmenten ajan ne ovat sulostuttaneet kukinnallaan tätini ja mummini pihoja. Että nyt jos näissä ei enää henki pihisekään, niin huono on puutarhurin mieli. Pienen pieniä alkuja siellä näkyi olevan, joten toivoa ei ole vielä heitetty.
Onneksi kyseessä ei ole perinnelajien viimeiset mukulat tai siemenet, saati koko kylän ruokkiminen. Sellainen saattaisi jo suistaa raiteilta.
Nämä nousevat taimelle nyt sekä mullassa että paljaaltaan. Kahta ohjetta sain, joten kahta oli kokeiltava. Outoja nämä meksikolaiset. Aikaisemminkin olisin voinut idätyksen alkaa, mutta jos ne tästä selviäisi, niin vuoden päästä olisi tarhurikin taas viisammpi tai ainakin oppineempi. Luonto vie tikanpojan puuhun, mutta nykyaikaisen ihmisen luontosuhde vaatii suhdetoimintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti